Dg: F32.2

Minulla on aina ollut kaikki hyvin. Rakastava perhe, hyvä koulu, paljon voitontahtoa ja suunnittelua tulevaisuuden varalle, paljon kavereita ja täydellinen koti. Harmi vain että juuri tuollaiset ihmiset sairastuvat masennukseen.

Ensin en edes tajunnut tarvitsevani oikeasti apua. Luulin että minulla on vain huonoja päiviä ja sitten on normaaleja päiviä.

En tarkalleen tiedä tai muista mistä masennukseni alkoi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen huomaan että juurikin työni oli suuri tekijä ensin väsymykseen sitten ahdistukseen ja lopuksi masentumiseen.

Aamulla heräsin aikaisin kouluun, koulusta juoksin suoraan töihin ja pääsin puolen yön aikaan kotiin. Minulla oli sellainen juoksemisvire kokoajan päällä etten saanut unta iltaisin. Sitten taas kun viimein sain unta, olikin kohta jo noustava kouluun. Viikonloput menivät töissä, joko aamuvuorossa tai myöhäisessä iltavuorossa. Pyysin usein kuukaudessa yhden viikonlopun vapaaksi, mutta harvemmin se oli mahdollista olla pois. Porukka vaihtui moneen kertaan ympärillä ja olin yksi niistä ainoista ihmisistä joka osasi suunnilleen kaiken. Oli rankkaa jaksaa kotona, töissä ja koulussa. Kaikessa oli tehtävä kaikkensa.
Lopuksi väsyin niin etten enää jaksanut käydä töissä. Hain sairaslomaa kun nenä oli vähän tukossa, ja koska sormeen vähän särki. Usein hain myös sairaslomaa ilman syytä. En vain päässyt aamulla sängystä ylös, tai halusin vain olla rauhassa. Jossain vaiheessa aloin myös olla paljon pois koulusta. Aamulla en jaksanut nousta vaan päätin jäädä nukkumaan. Jos huomenna sitten nousen...ei, en noussut huomennakaan, vaan jäin silloinkin nukkumaan.

Oli päiviä kun yhtäkkiä kaikki meni päin mäntyä. Tuntui ettei minulla ollut kavereita, ketään ei kiinnostanut. Tällöin meillä oli mieheni kanssa todella kylmät välit. Ei oikeastaan puhuttu paljoa, ja harvemmin tuli soitettua jos oli asiaa. Oli vaan niin paljon helpompi lähettää tekstiviesti. Tuntui että olin menettänyt otteen tähän suhteeseen, että meillä ei ollut enää mitään yhteistä.

Kaverit ympärilläni seurustelivat. He muuttivat ihanien miestensä kanssa yhteen ja saivat lapsen. He kävivät elokuvissa ja sukulaisilla kyläilemässä. Joku oli odottamassa aina kotona. Joku kenelle kertoa kaikki huolet ja joku kuka vain pitää kiinni kun tuntuu pahalta ja on hiljaa tai löytää juuri ne oikeat sanat. Minulla ei ollut ketään. Olen aina ollut todella huono olemaan yksikseni. Kämppistäkään ei näkynyt kotona koskaan. Ei tämä edes osannut aavistaakkaan minulla olevan joku huonosti.

Kävin helposti kolme tai neljäkin kertaa viikossa ulkona ja join kuin sieni. Näin jälkeenpäin kun mietin, tajuan ettei se parantanut tilannettani yhtään. Hetken oli hauskaa mutta aamulla kahta kauheampi olo.

Pienetkin vastoinkäymiset tuntuivat suurilta. Kaveri ei voinutkaan nähdä, aloin paiskoa tavaroita ja itkin. Tietokone sammui kolme kertaa putkeen joten heitin sen pöydältä alas ja itkin. Yksi parhaista  poikakavereistani ei ehtinyt käymään meillä joten oletin ettei hän enää välitä minusta ja taas itkin.
Pahin oli vielä edessä, nimittäin juuri kun kuvittelin että olin löytänyt ihmisen joka tukee minua ja viettää aikaa kanssani, pamauttaakin ettei pysty enää tapailla. (Myöhemmin ajatellen, tämä mies ei edes merkinnyt minulle paljoakaan.) Esitin hänelle että olen okei, mutta pidättelin kokoajan itkua. Kun pääsin kotiin, kyyneleet vain alkoivat valua. Kaaduin lattialle ja makasin siinä tunnin. Itkin ja huusin. Hakkasin lattiaa. Viimein kykenin hakemaan puhelimen ja soitin kaverille. Ääni särkyi puhelun aikana moneen kertaan mutta sain sanottua asiani. Nyt tarvitsin häntä enemmän kuin koskaan. Ja ihme ja kumma, vaikka emme olleet kovinkaan läheisiä, hän päätti yöllä 1 aikaa ajaa meille vain halaamaan minua. Olin turta. Mikään ei enää tuntunut miltään. Halusin vain vajota maan alle ja itkeä. Se oli todella elämäni rankinta aikaa.

Tätä oli jatkunutu kolmisen kuukautta kun viimein tajusin hakea apua. Soitin kaupungin lääkärille ja sain juuri ja juuri sanottua että tarvitsen ajan jonnekkin, koska olen todella pahassa kunnossa. Tylsistyneen kuuloinen täti antoi minulle ajan KOLMEN VIIKON PÄÄHÄN ! Sillä hetkellä ajattelin, että tätä tämä nyt on mistä kaikki puhuvat. Ihminen on hajoamisen partaalla, miettii jospa olisi parempi olla olematta, itkee silmät päästään ja helvetti kolme viikkoa pitäisi odotta että saa edes jonkun kanssa puhuttua. Olin todella vihainen tälle yleiselle terveydenhuollolle. Sitten vielä ihmetellään kun Suomi on itsemurhatilastoissa korkealla.

Moni varmasti miettii, miksen puhunut kavereille, vanhemmille tai sukulaisille. Syy on yksinkertainen: olin vannonut pärjääväni. Olen aina ollut todella huono myöntämään epäonnistumistani. Olin muttaessani kotoa vannonut äidille että pärjään ilman häntä. En tarvitse apua keneltäkään. Jouduin ajanvaraus puhelun jälkeen kuitenkin nielemään ylpeyteni ja soittamaan äidille. Ensimmäinen kysymys oli: "mikset kertonut minulle?" Tuntui silloin todella pahalta. Olen aina luottanut äitiin. Kertonut kaiken mikä on vialla. Ihan sama mikä on, äiti aina auttaa. Seuraavana päivänä soitin Terveystaloon ja lääkäri sanoi, että saan ajan puolen tunnin päähän jos ehtisin ja minähän ehdin !

Lääkäri oli nuori nainen. Ei mikään minun tapauksiini erikoistunut, mutta osasi rauhoitella ja auttaa. Sitä lähdin hakemaankin. Tehtiin yhdessä sellainen testi jonka tulokseksi tuli keskivaikea masennus. Lääkäri antoi kolme viikkoa sairaslomaa ja määräsi unta syventäviä lääkkeitä. Menin kotiin ja itkin. En siis ollutkaan niin vahva kuin luulin.

Seuraavana päivänä äiti soitti ja kertoi että oli varannut ajan nuorten psykiatrille. Siellä pääsisin juttelemaan kunnolla asiansa osaavan lääkärin kanssa ja saisin jatkosuunnitelman.

Se kokemus oli ahdistavin koskaan. Huone oli pieni. Punainen nojatuoli, punaiset verhot ja punainen lattialamppu. Tylsä pikku koppi. Kerroin vähän historiaani ja tilannettani. Johonkin väliin lääkäri totesi että masennukseni voisi luokitella jopa vaikeaksi. Hän määräsi masennuslääkkeitä ja terapiaa. Siitä alkoi paranemiseni. Kävin yhdellä serkkujen vanhalla tutulla terapeutilla. Hän oli aivan mahtava. En aloittanu masennuslääkkeitä. Kävin terapiassa kolme kertaa kunnes päätin lopettaa. Hullujen hommaa. Olin jo sitä mieltä että olen parantunut. Voin kertoa etten ole. Edelleen tunnen turvatonta tunnetta, ahdistusta ja unettomuutta. En vain tunne välttämätöntä tarvetta käydä terapiassa. Tiedän ettei masennukseni ole lähtenyt kokonaan ja että se kummittelee edelleen tuolla jossain...se palaa vielä, jonain päivänä.

Joskus, pahimpina ja väsyneimpinä päivinä haluaisin vain soittaa terapeutilleni ja jutella. Olenko menossa elämäni kanssa oikeaan suuntaan? Teenkö viisaita valintoja? Mikä on kannaltani viisainta tehdä? En kuitenkaan soita. En puhu kenellekkään. Se tulee aina olemaan minulle ongelma ja sen kanssa on elettävä. Olen silti iloinen että minulla on elämässäni maailman ihanin mies. Hän välittää minusta ja haluaa aidosti olla kanssani. Osittain hänen takiaan elämäni tuntuu paremmalta. Paranemiseen menee kuitenkin aikaa jos pääsen edes koskaan näsitä tuntemuksista eroon.

En hae tällä tekstillä mitään surkutteluja tai koita jaksaa kommentteja. Haluan vain kertoa miltä tuntuu olla pohjalla. Miltä tuntuu kun ei tunnu miltään.

Rohkaisen jokaista käymään vaikka täällä jos epäilee masennusta. Puhukaa jollekkin  tuntemuksistanne ja sinä, kun kaverisi tulee kertomaan pahasta olostaan, älä yritä leikkiä terapeuttia, älä vähättele hänen tuntemuksiaan. Halaa kaveriasi ja ole vain hiljaa. Varatkaa yhdessä aika lääkäriin ja ole ystäväsi tukena. Hän tarvitsee juuri Sinua.

kuvat weheartit.com